Katselin kuvia, joita on tullut otettua täällä ollessa ja tuli jo ihan hirveän haikea olo. Ensimmäisen viikon kuvissa en vielä tuntenut oikein ketään, mutta nyt täällä on tullut jo tosi läheisiksi ystäviksi joidenkin tyyppien kanssa. Jotenkin on vaikea uskoa, miten paljon asioita ollaan jaettu ja koettu täällä yhdessä vaivaisten seitsemän viikon aikana. Mulla on nyt jo ikävä tätä porukkaa kun ajattelen, että 11 viikon kuluttua meidän tiet erkanee.
Kokkailuja, bileitä, miljoona lounasta/päivällistä yliopiston ruokalassa, kuumailmapalloilua, atv-ajelua, pianon soittoa musiikkihuoneessa, hip hop -tunteja, kuntosalia, nurmikolla makoilua Bob Marleyn säestämänä, backgammonia, pöytäjalkapalloa, lentopalloa, koripalloa, kaupunkikiertelyitä, tavuk döneriä, minijääkaappia, kirjaston sivunkääntökaikuja...
Onneksi suurin osa meistä asuu Euroopassa, niin toistemme näkemiset ei oo ihan sieltä epätodennäköisimmästä päästä. Muutenkin ainakin osan kanssa matkustetaan vielä kesäkuussa, joten vähän saadaan pitkitettyä meidän seikkailua. Pari tyyppiä varmaan tulee myös käymään Suomessa kesällä ja itse menen Ruotsiin samalla reissulla eikä ensi syksyn oktoberfestiä sovi unohtaa.
Tavallaan en malttaisi odottaa jälleennäkemisiä matkustelun merkeissä, mutta kammoan vaan sitä eroahdistusta joka kesällä sitten hyökkää mun kimppuun kun arki asettuu taas aloilleen mun päiväjärjestykseen. Monta hyvää ja ihanaa asiaa onneksi odottaa kotona, joten ei se elämä tähän lopu. :) Tää on vaan vaihe elämässä, kun pääsee vähän pidemmäksi aikaa eroon siitä vuodesta toiseen jatkuneesta arjesta eikä millään haluaisi sen vaiheen päättyvän. Mutta onneksi maailma on mahdollisuuksia täynnä ja nyt tiedän, että minne ikinä haluankaan mennä elämässäni, niin sinne myös menen. Se ei oo mahdotonta eikä edes kovin epätodennäköistä. Vähän vaan pitää pistää itsensä likoon ja palkinto on mitä mahtavin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti